Käsistä ja luottamuksesta

”Kerro vielä käsistä. Musta on niin hauska miten sä aina puhut siitä” Nousen istumaan hoitopöydän laidalle ja vilkaisen ensin omia käsiäni ja sitten minua katsovia osteopaattiopiskelijoita. Niin, sitä on hirveän vaikea selittää, ajattelen päässäni. Ääneen sanon kuitenkin: ”No, periaatteessa mä jaan ihmiset hyväkätisiin ja vähemmän hyväkätisiin. Mitä varmemmat otteet, sitä paremmat kädet, ei sellaiset kipuun asti voimakkaat otteet, vaan sellaiset, joiden läpi aistii, että ihminen tietää mitä tekee.”

Muistan edelleen erittäin hyvin ensimmäisen kerran, jolloin kuntoutuksessani käytettiin osteopaattista tekniikkaa. Olin kävellyt vasemman lonkkani niin jumiin, ettei astumisesta tullut enää mitään. Jokainen askel oli jäykkä ja tuskainen. Fysioterapeutin suorittaman avaavan tekniikan jälkeen käveleminen muuttui taas kuin ihmeen kaupalla mahdolliseksi, askel pehmeämmäksi. Vuosien työ on tehnyt kävelemisestäni hallitumpaa. En enää syöksy paikasta A paikkaan B jatkuvasti toivoen, ettei kukaan vain osuisi tielleni käytävällä, koska en kuitenkaan kykene väistämään. Nyt kykenen, ainakin hieman ja pystyn myös kääntymään hallitummin ja pienemmässä tilassa ilman tukea.

Minulla on aina ollut herkkä pintatuntoaisti. Niin herkkä, etten sietänyt esikoulussa opetella kirjaimia muiden tavoin piirtämällä niitä mannaryyneihin vaan minulle piti tehdä omat kirjaimet sametista. Syvätuntoni ja kehotietoisuuteni ovat sitä vastoin aina olleet surkeat. Siitä johtunee sekin, että ensimmäinen kokemukseni osteopatiasta oli, että se on ihme.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä kehossani tapahtui. Tunsin vain terapeutin kädet nilkoissani, päätäni vasten, harteiden alla, rintakehää vasten, palleaa vasten, milloin missäkin. Hyvät kädet, niistä virtaavan lämmön ja rauhoittavan tunteen. Kivut katosivat, tasapaino parani ja kehon toispuoleisuus katosi tai ainakin lieveni. Joskus olen onnistunut hoidon jälkeen ottamaan jopa itsenäisiä askeleita taaksepäin, minä,  joka tuskin pystyn kävelemään eteenpäinkään. Hämmennyin siitä niin, ettei niitä ihmeellisiä taaksepäin askelia tullut kuin kaksi tai kolme. Siitä on useampi vuosi, eikä niin ole käynyt toistaiseksi koskaan sen ensimmäisen kerran jälkeen.

Osteopatia on edelleen ihmeellistä, mutta se ei enää jatkuvasti tunnu ihmeeltä. Olen jo hyväksynyt sen, etten kykene aistimaan mitä kehossani hoidon aikana tapahtuu, hoitajan käsistä huokuvan lämmön ja parhaassa tapauksessa ihanan rauhan tunteen leviämisen lisäksi siis. Tiedän vain, että jotain hienoa se on.

Tässä vaiheessa tarinaa on mielestäni tärkeää tuoda esille miten poikkeuksellinen ihmissuhde toimiva terapiasuhde on. Ei minun tarvitse kyetä tunnistamaan sitä mitä kehossani osteopaattisen hoidon aikana tapahtuu, koska riittää, että voin luottaa minua hoitavaan ihmiseen. Luottaa siihen, että pystymme kommunikoimaan niin, että kuvaukseni perusteella hän kyllä tietää mitä tarvitsen. Nykyisen terapeuttini kanssa olen työskennellyt varmaan jo melkein 10 vuotta. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon. Teinistä on kasvanut nuori aikuinen. Jonkinlainen tietoisuus itsestä on kasvanut.

En koe, että olisimme suhteessa, jossa toinen olisi toista ylempänä. Voimme keskustella ja kommunikoida. Toisaalta olen myös vakuuttunut siitä, että kehoni kertoo minusta paljon sellaista, jota en edes osaa sanoittaa. Kyse ei siis ole edes siitä, että terapeutti on ihminen jota tapaan kahdesti viikossa. Useammin kuin ystäviäni, päästän hänet kotiini ja iholleni ja tiedän hänen aistivan minusta paljon, eikä se häiritse minua koska luotan. Terapeutti on myös ihminen, joka tulee keskelle arkea vaikka se olisi minkälaista, keskelle iloa ja suruja ja suuria saavutuksia. En oikein usko, että tällainen suhde toimisi, jos meistä kumpikaan yrittäisi loputtomiin eristää toista omasta arjestaan. Olisi kertomatta itsestään yhtään mitään. Jotakin ystävyyden kaltaista näistä suhteista aina syntyy ja ne jättävät jälkensä päättyessäänkin.

En taida osata kiittää niin usein kuin pitäisi, mutta kun eilen iltapäivällä tulin kotiin janoisena ja uupuneena kerrottuani ensin aamupäivällä tuleville osteopaateille itsestäni, diagnoosistani ja kokemuksistani osteopatiasta osana kuntoutustani ja oltuani iltapäivällä opiskelijahoidossa, tuli kiitollisuus huumaavana ja kokonaisvaltaisena jälleen kerran.

 Elämä ei aina ole helppoa, mutta olen sentään älyttömän onnekas, etuoikeutettu ja hemmoteltu, kun elämässäni on tällaista hyvää. Toivon, että jokainen voisi saada siitä osansa.

Koti on siellä missä sydän on

Tänään minulla on takanani melkein 1,5 vuotta yhteisöpedagogin opintoja. Ammattiin valmistumiseen on vielä pitkä matka, mutta kun 1,5 vuoden opintojen aikana on vuoden verran toiminut tutorina, on se tähänastisista opinnoista valtava osa.  Toivon  kovasti, että pystyisin muistamaan millaista oikeasti oli reilu vuosi sitten näihin aikoihin, kun kaikki tutorointiin liittyvä oli vasta alussa, koulutus juuri käyty ja opintojakin takana vain sen verran, että kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja virheettömyyttään säkenöivää.

Olen joskus miettinyt mikä minua vaivaa, kun jokaista tekemääni leiriä ja muita tapahtumia seuraa aina valtava alakuloisuus ja silti joku aina vetää uuden projektin pariin. Ja niin tuli lauantai kuten niin monet lauantait ennen sitä ja kyyneleet joita olin kerännyt kuukausia, ne purkautuivat raastavina loppumattomina nyyhkytyksinä, enkä nähnyt mitä olin ruudulle kirjoittanut. Joudun räpyttelemään silmiäni vielä nytkin, miksi sitä en täysin ymmärrä. Tiedän varmasti vain sen, etten koskaan ajatellut tutorointia yhtenä opointojaksona, josta saa opintopisteitä. En milloinkaan tehnyt sitä opintopisteiden tähden vaan siksi, että ihmiset ja ihmisten avuksi ja tueksi oleminen on minulle tärkeää. Kun vedin opiskelijahaalarin ja tutorpaidan päälleni tunsin itseni aina vapaaksi, vahvaksi ja eniten itsekseni. Olin vapaa vailinaisesta kehostani, koska tehtäväni ei ollut sidoksissa tapaani liikkua tai siihen miltä näytän.

Vaikka jotain asiaa rakastaisi koko sydämestään mikään ei koskaan ole täydellistä. Minä rakastin tutorointia. Se oli minulle kaikki kaikessa. Minusta oli ihanaa olla muita ihmisiä varten, unohtaa itseni ja päästää irti kaikesta. Ajoittain kaikki muut opinnot  tuntuivat siltä kuin tarpoisi liisterissä ja mietin mitä minusta isona tulee tai miksi jaksan tätä samaa päivästä toiseen. Tutorointi ei kuitenkaan koskaan tuntunut merkityksettömältä, ei silloinkaan kun vastaan tuli niin jyhkeä seinä, että sen läpäiseminen tuntui mahdottomalta. Onnekseni en ollut milloinkaan yksin. Ihmisistä ympärilläni löysin aina tarpeeksi tukea ja valoa niin, että pääsin yli esteiden. Opin luottamaan siihen, että jos kaatuu joku on valmis ottamaan vastaan ja olin valmis myös itse kannattelemaan muita. Siitä olen kovin onnellinen ja kiitollinen.Tämän vuoden aikana olen oppinut monta elämän oppituntia, paljon sellaista mitä lehtorit luennoillaan eivät voi milloinkaan opettaa. Kaikkein eniten tulen tutoroinnin parista kaipaamaan sitä onnellista ja lämmittävää yksinkertaista varmuutta, tänne minä kuulun tunnetta, sitä kun ei tarvitse selittää itseään jatkuvasti. Jos voisin pullottaisin sen, pitäisin aina taskussani ja päästäisin vapaaksi aina kun tunnen itseni toivottomaksi ja epävarmaksi. Se pyörteilisi lasipullossaan kultaisena kuin Harry Potter-kirjoista tuttu taikajuoma, nestemäinen onni, Felix Felicis ja kun sen päästäisi vapaaksi se täyttäisi huoneen turvallisuuden tunteella ja  onnellisimmalla ja helisevimmällä naurulla mitä maailmassa on kuultu.

En oikein pysty ymmärtämään tuntemaani repivää tuskaa tutorkauden päättymisen johdosta, koska eihän kyseessä mikään maailmanloppu ole. Koulumatkani kulkee edelleen idyllisten peltojen halki, kouluun tuleminen tuntuu edelleen siltä kuin tapaisi ystävän, koulurakennus on ystävällinen ja tuttu, aulabaarista minulle myydään edelleen ruokalippuja hymyn saattelemana. Tulee luminen talvi ja Sääksjärvi lepää ikkunoiden takana harmaana ja levollisena, termosmukit ja hupparit kaivetaan esiin, kun kylmä pyrkii sisään ikkunan raosta.Tulee kevät ja puut alkavat taas vihertää ja aurinko hyväilee kasvoja, vesielementti koulun pihassa pulppuaa tuttuna ja rauhoittavana, kuten se teki jo ensimmäisissä pääsykokeissani. Sääksjärvi ikkunoiden takana muuttuu siniseksi ja iloisesti aaltoilevaksi. Hymy valaisee kasvot, kun yllättäen törmää opiskelukaveriin, jota ei ole vuoteen nähnyt ja tuntuu mukavalta päästä samoille luennoille myös sellaisten opiskelijoiden kanssa joita on viime aikoina nähnyt lähinnä tutorin roolissa ahertamassa. Luokkahuoneissa käydään ajoittain kiihkeitäkin keskusteluja. Saan lounas-seurakseni tuttuja ihmisiä, jotka ymmärtävät täysin sen miksi innostun niin mahdottomasti jostakin tietystä asiasta.

Kun yksi ovi sulkeutuu on toinen jo avautumassa. Niin minunkin tapauksessani. Uudet haasteet odottavat jo. Viimeisen kokouksemme päätimme muovailuvahaterapia hetkeen. Teokseni alustaan kirjoitin voimalauseekseni “Koti on siellä missä sydän on”. Tutoroinnin parissa on aina tuntunut siltä kuin olisi kotona. Mikään ei tule koskaan olemaan aivan samanlaista, kuin tämä kokemus on ollut. Kyynelten nyt kuivuttua olen kuitenkin pelkästään onnellinen. Olen saanut elämääni valtavasti hienoja ihmisiä ja kokemuksen siitä, että joku voi edelleen koskettaa niin syvästi, että sen päättyminen tuottaa tuskaa.

Kahden vuoden tauon jälkeen

Kahden vuoden tauon jälkeen minusta minusta tuntui ensimmäisen kerran, että oli pakko kirjoittaa jotain blogiin. Kuitenkin kävi niin hassusti, etten enää muistanut salasanaani ja jouduin luomaan tämän uuden blogin. Ehkä se on kuitenkin hyvä, koska olen kasvanut paljon siitä tytöstä, joka kirjoitti intohimoisia päivityksiä hiihdosta ja lukiolaisen elämästä.

Nuoriso - ja järjestötyö kulkevat kuitenkin edelleen tiiviisti mukana. Siitä on kuin onkin tulossa ammattini. Se on intohimoni, yksi suuri rakkauteni ja tämä  blogi on minun tarinani nyt kun olen varttunut teinistä nuoreksi aikuiseksi. Halukkaille jätän kuitenkin linkin vanhaan blogiini. Jotkut tuon blogin sisällöt jopa hävettävät nyt. Siksi pyydänkin teitä muistamaan, että se sama pikkutyttö, joka tuota blogia kirjoitti on jos ei nyt täysin kadonnut niin ainakin kasvanut kovasti.