”Kerro vielä käsistä. Musta
on niin hauska miten sä aina puhut siitä” Nousen istumaan hoitopöydän laidalle
ja vilkaisen ensin omia käsiäni ja sitten minua katsovia osteopaattiopiskelijoita.
Niin, sitä on hirveän vaikea selittää, ajattelen päässäni. Ääneen sanon
kuitenkin: ”No, periaatteessa mä jaan ihmiset hyväkätisiin ja vähemmän hyväkätisiin.
Mitä varmemmat otteet, sitä paremmat kädet, ei sellaiset kipuun asti voimakkaat
otteet, vaan sellaiset, joiden läpi aistii, että ihminen tietää mitä tekee.”
Muistan edelleen erittäin
hyvin ensimmäisen kerran, jolloin kuntoutuksessani käytettiin osteopaattista
tekniikkaa. Olin kävellyt vasemman lonkkani niin jumiin, ettei astumisesta
tullut enää mitään. Jokainen askel oli jäykkä ja tuskainen. Fysioterapeutin
suorittaman avaavan tekniikan jälkeen käveleminen muuttui taas kuin ihmeen
kaupalla mahdolliseksi, askel pehmeämmäksi. Vuosien työ on tehnyt kävelemisestäni
hallitumpaa. En enää syöksy paikasta A paikkaan B jatkuvasti toivoen, ettei
kukaan vain osuisi tielleni käytävällä, koska en kuitenkaan kykene väistämään.
Nyt kykenen, ainakin hieman ja pystyn myös kääntymään hallitummin ja
pienemmässä tilassa ilman tukea.
Minulla on aina ollut herkkä
pintatuntoaisti. Niin herkkä, etten sietänyt esikoulussa opetella kirjaimia
muiden tavoin piirtämällä niitä mannaryyneihin vaan minulle piti tehdä omat
kirjaimet sametista. Syvätuntoni ja kehotietoisuuteni ovat sitä vastoin aina
olleet surkeat. Siitä johtunee sekin, että ensimmäinen kokemukseni
osteopatiasta oli, että se on ihme.
Minulla ei ollut aavistustakaan
siitä mitä kehossani tapahtui. Tunsin vain terapeutin kädet nilkoissani,
päätäni vasten, harteiden alla, rintakehää vasten, palleaa vasten, milloin
missäkin. Hyvät kädet, niistä virtaavan lämmön ja rauhoittavan tunteen. Kivut
katosivat, tasapaino parani ja kehon toispuoleisuus katosi tai ainakin lieveni.
Joskus olen onnistunut hoidon jälkeen ottamaan jopa itsenäisiä askeleita
taaksepäin, minä, joka tuskin pystyn
kävelemään eteenpäinkään. Hämmennyin siitä niin, ettei niitä ihmeellisiä
taaksepäin askelia tullut kuin kaksi tai kolme. Siitä on useampi vuosi, eikä
niin ole käynyt toistaiseksi koskaan sen ensimmäisen kerran jälkeen.
Osteopatia on edelleen
ihmeellistä, mutta se ei enää jatkuvasti tunnu ihmeeltä. Olen jo hyväksynyt
sen, etten kykene aistimaan mitä kehossani hoidon aikana tapahtuu, hoitajan käsistä
huokuvan lämmön ja parhaassa tapauksessa ihanan rauhan tunteen leviämisen
lisäksi siis. Tiedän vain, että jotain hienoa se on.
Tässä vaiheessa tarinaa on
mielestäni tärkeää tuoda esille miten poikkeuksellinen ihmissuhde toimiva
terapiasuhde on. Ei minun tarvitse kyetä tunnistamaan sitä mitä kehossani
osteopaattisen hoidon aikana tapahtuu, koska riittää, että voin luottaa minua
hoitavaan ihmiseen. Luottaa siihen, että pystymme kommunikoimaan niin, että
kuvaukseni perusteella hän kyllä tietää mitä tarvitsen. Nykyisen terapeuttini
kanssa olen työskennellyt varmaan jo melkein 10 vuotta. Kymmenessä vuodessa on
tapahtunut paljon. Teinistä on kasvanut nuori aikuinen. Jonkinlainen tietoisuus
itsestä on kasvanut.
En koe, että olisimme
suhteessa, jossa toinen olisi toista ylempänä. Voimme keskustella ja
kommunikoida. Toisaalta olen myös vakuuttunut siitä, että kehoni kertoo minusta
paljon sellaista, jota en edes osaa sanoittaa. Kyse ei siis ole edes siitä,
että terapeutti on ihminen jota tapaan kahdesti viikossa. Useammin kuin ystäviäni,
päästän hänet kotiini ja iholleni ja tiedän hänen aistivan minusta paljon, eikä
se häiritse minua koska luotan. Terapeutti on myös ihminen, joka tulee keskelle
arkea vaikka se olisi minkälaista, keskelle iloa ja suruja ja suuria
saavutuksia. En oikein usko, että tällainen suhde toimisi, jos meistä kumpikaan
yrittäisi loputtomiin eristää toista omasta arjestaan. Olisi kertomatta
itsestään yhtään mitään. Jotakin ystävyyden kaltaista näistä suhteista aina
syntyy ja ne jättävät jälkensä päättyessäänkin.
En taida osata kiittää niin
usein kuin pitäisi, mutta kun eilen iltapäivällä tulin kotiin janoisena ja
uupuneena kerrottuani ensin aamupäivällä tuleville osteopaateille itsestäni,
diagnoosistani ja kokemuksistani osteopatiasta osana kuntoutustani ja oltuani
iltapäivällä opiskelijahoidossa, tuli kiitollisuus huumaavana ja
kokonaisvaltaisena jälleen kerran.
Elämä ei aina ole helppoa, mutta olen sentään
älyttömän onnekas, etuoikeutettu ja hemmoteltu, kun elämässäni on tällaista
hyvää. Toivon, että jokainen voisi saada siitä osansa.
