Tänään minulla on takanani melkein 1,5 vuotta yhteisöpedagogin opintoja. Ammattiin valmistumiseen on vielä pitkä matka, mutta kun 1,5 vuoden opintojen aikana on vuoden verran toiminut tutorina, on se tähänastisista opinnoista valtava osa. Toivon kovasti, että pystyisin muistamaan millaista oikeasti oli reilu vuosi sitten näihin aikoihin, kun kaikki tutorointiin liittyvä oli vasta alussa, koulutus juuri käyty ja opintojakin takana vain sen verran, että kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja virheettömyyttään säkenöivää.
Olen joskus miettinyt mikä minua vaivaa, kun jokaista tekemääni leiriä ja muita tapahtumia seuraa aina valtava alakuloisuus ja silti joku aina vetää uuden projektin pariin. Ja niin tuli lauantai kuten niin monet lauantait ennen sitä ja kyyneleet joita olin kerännyt kuukausia, ne purkautuivat raastavina loppumattomina nyyhkytyksinä, enkä nähnyt mitä olin ruudulle kirjoittanut. Joudun räpyttelemään silmiäni vielä nytkin, miksi sitä en täysin ymmärrä. Tiedän varmasti vain sen, etten koskaan ajatellut tutorointia yhtenä opointojaksona, josta saa opintopisteitä. En milloinkaan tehnyt sitä opintopisteiden tähden vaan siksi, että ihmiset ja ihmisten avuksi ja tueksi oleminen on minulle tärkeää. Kun vedin opiskelijahaalarin ja tutorpaidan päälleni tunsin itseni aina vapaaksi, vahvaksi ja eniten itsekseni. Olin vapaa vailinaisesta kehostani, koska tehtäväni ei ollut sidoksissa tapaani liikkua tai siihen miltä näytän.
Vaikka jotain asiaa rakastaisi koko sydämestään mikään ei koskaan ole täydellistä. Minä rakastin tutorointia. Se oli minulle kaikki kaikessa. Minusta oli ihanaa olla muita ihmisiä varten, unohtaa itseni ja päästää irti kaikesta. Ajoittain kaikki muut opinnot tuntuivat siltä kuin tarpoisi liisterissä ja mietin mitä minusta isona tulee tai miksi jaksan tätä samaa päivästä toiseen. Tutorointi ei kuitenkaan koskaan tuntunut merkityksettömältä, ei silloinkaan kun vastaan tuli niin jyhkeä seinä, että sen läpäiseminen tuntui mahdottomalta. Onnekseni en ollut milloinkaan yksin. Ihmisistä ympärilläni löysin aina tarpeeksi tukea ja valoa niin, että pääsin yli esteiden. Opin luottamaan siihen, että jos kaatuu joku on valmis ottamaan vastaan ja olin valmis myös itse kannattelemaan muita. Siitä olen kovin onnellinen ja kiitollinen.Tämän vuoden aikana olen oppinut monta elämän oppituntia, paljon sellaista mitä lehtorit luennoillaan eivät voi milloinkaan opettaa. Kaikkein eniten tulen tutoroinnin parista kaipaamaan sitä onnellista ja lämmittävää yksinkertaista varmuutta, tänne minä kuulun tunnetta, sitä kun ei tarvitse selittää itseään jatkuvasti. Jos voisin pullottaisin sen, pitäisin aina taskussani ja päästäisin vapaaksi aina kun tunnen itseni toivottomaksi ja epävarmaksi. Se pyörteilisi lasipullossaan kultaisena kuin Harry Potter-kirjoista tuttu taikajuoma, nestemäinen onni, Felix Felicis ja kun sen päästäisi vapaaksi se täyttäisi huoneen turvallisuuden tunteella ja onnellisimmalla ja helisevimmällä naurulla mitä maailmassa on kuultu.
En oikein pysty ymmärtämään tuntemaani repivää tuskaa tutorkauden päättymisen johdosta, koska eihän kyseessä mikään maailmanloppu ole. Koulumatkani kulkee edelleen idyllisten peltojen halki, kouluun tuleminen tuntuu edelleen siltä kuin tapaisi ystävän, koulurakennus on ystävällinen ja tuttu, aulabaarista minulle myydään edelleen ruokalippuja hymyn saattelemana. Tulee luminen talvi ja Sääksjärvi lepää ikkunoiden takana harmaana ja levollisena, termosmukit ja hupparit kaivetaan esiin, kun kylmä pyrkii sisään ikkunan raosta.Tulee kevät ja puut alkavat taas vihertää ja aurinko hyväilee kasvoja, vesielementti koulun pihassa pulppuaa tuttuna ja rauhoittavana, kuten se teki jo ensimmäisissä pääsykokeissani. Sääksjärvi ikkunoiden takana muuttuu siniseksi ja iloisesti aaltoilevaksi. Hymy valaisee kasvot, kun yllättäen törmää opiskelukaveriin, jota ei ole vuoteen nähnyt ja tuntuu mukavalta päästä samoille luennoille myös sellaisten opiskelijoiden kanssa joita on viime aikoina nähnyt lähinnä tutorin roolissa ahertamassa. Luokkahuoneissa käydään ajoittain kiihkeitäkin keskusteluja. Saan lounas-seurakseni tuttuja ihmisiä, jotka ymmärtävät täysin sen miksi innostun niin mahdottomasti jostakin tietystä asiasta.
Kun yksi ovi sulkeutuu on toinen jo avautumassa. Niin minunkin tapauksessani. Uudet haasteet odottavat jo. Viimeisen kokouksemme päätimme muovailuvahaterapia hetkeen. Teokseni alustaan kirjoitin voimalauseekseni “Koti on siellä missä sydän on”. Tutoroinnin parissa on aina tuntunut siltä kuin olisi kotona. Mikään ei tule koskaan olemaan aivan samanlaista, kuin tämä kokemus on ollut. Kyynelten nyt kuivuttua olen kuitenkin pelkästään onnellinen. Olen saanut elämääni valtavasti hienoja ihmisiä ja kokemuksen siitä, että joku voi edelleen koskettaa niin syvästi, että sen päättyminen tuottaa tuskaa.
